EU:n luontodirektiivi: väitteitä ja väärinkäsityksiä

Yleisessä keskustelussa liikkuu säännöllisesti väärinkäsityksiä ja perättömiä väitteitä luontodirektiivistä ja siitä miten sitä Suomessa toteutetaan. Jottei väärä tieto jäisi elämään, maa- ja metsätalousministeriön neuvotteleva virkamies Sami Niemi selventää tilannetta.

Väite: On täysin Suomen oma asia miten suurpetopolitiikka täällä järjestetään.

Niemi epäilee, että käsitys on tullut siitä, että joskus jollekin delegaatiolle ovat EU:n komission virkamiehet sanoneet, että Suomi saa päättää petopolitiikastaan itse mutta lisänneet, että kunhan se on direktiivien mukaista. Tästä informaatiosta on koti-Suomeen ulottunut vain tuo alkuosa.

Vapaita käsiä Suomella ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi 2000-luvun alkupuolella komissio katsoi, että Suomi ei menetellyt direktiivin mukaisesti susiasioissa. Tästä seurasi se, että Suomi vietiin EU:n tuomioistuimeen, josta Suomelle langetettiin tuomio, vaikkakaan ei syytteen kaikilta osilta. Oikeudenkäyntikustannukset jaettiin tasan. Tämä johti siihen, että vahinkoperusteisten lupien myöntämistä on jouduttu tiukentamaan. Kun Ruotsin parlamentti teki 2009 päätöksen, että susikantaan asetettaisiin 210 suden katto, jonka ylittymisen jälkeen susia saisi vapaasti metsästää, puuttui komissio asiaan nopeasti. Ruotsi sai perustellun lausunnon vuodessa ja potentiaalisen uhkan kanteesta. Ruotsi joutui muuttamaan politiikkaansa.

Väite: EU-jäsenneuvottelujen aikaan Suomi itse halusi tietyt lajit tiukkaan suojeluun tai Suomi ei osannut hakea poikkeusta direktiiviin.

Kun Suomi aloitti jäsenyysneuvottelut, luontodirektiivi oli jo määritetty olemassa oleville jäsenvaltioille ja susi, karhu ja ilves olivat tiukan suojelun alla liitteessä IV(a) *(alempana lisätietoa direktiivin liitteistä). Ainoat poikkeukset tähän olivat Kreikka ja Espanja, joissa susi oli liitteessä V tiettyjen alueiden sisällä. Tämä oli tilanne, jossa Suomi aloitti jäsenneuvottelut. Suomi oli ainoa silloisista jäsenvaltioehdokkaista (Ruotsi, Norja ja Itävalta), joka tuolloin haki poikkeuksia lajiliitteisiin. Suomi esitti, että susi, karhu ja ilves poistettaisiin liitteestä II, joka edellyttäisi Natura-alueiden perustamista lajeille ja tämä esitys hyväksyttiin. Karhulle, sudelle ja ilvekselle haettiin lisäksi poikkeusta liitteestä IV, mutta komissio totesi, että ainoastaan susi voi olla poronhoitoalueella poikkeuksellisesti liitteessä V. Tarvittaessa kaatoluvat voitaisiin hankkia artiklan 16 poikkeuslupamenettelyn kautta. Ahma ei ollut osa luontodirektiiviä ennen Ruotsin ja Suomen jäsenyyttä. Ahma liitettiin jäsenyysneuvotteluiden jälkeen liitteeseen II – ei ns. lajisuojeluliitteisiin IV tai V.

”Suomi oli ainoa, joka haki poikkeuksia, ja sai sen mitä oli aiemmin hyväksytty eli sutta koskevan poikkeuksen maantieteellisesti rajatulla alueella,” Niemi tiivistää EU:hun liittymisen aikaiset direktiivimuutokset.

*Mainituista luontodirektiivin liitteistä lyhyesti:
Liite II: Liitteeseen kuuluvalle eläinlajille perustettava Natura-alueita.
Liite IV: Lajit ovat tiukasti suojeltuja myös luonnonsuojelualueiden ulkopuolella.
Liite V: Tärkeinä pidettyjä lajeja, joiden kannat voivat vaatia sääntelyä tarpeen mukaan.

Väite: Suomi itse valitsee suojella susia tiukemmin, sillä Virossa sudenkaatolupia myönnetään paljon helpommin.

Suomi oli perehdyttänyt Viroa luontodirektiivistä ja Viro osasi tämän perusteella hakea poikkeusta kaikille suurpedoille liitteeseen IV. Viron hakiessa Unioin jäsenyyttä sen tilanne oli eri kuin Suomen. Viro oli jäsenyysneuvotteluissa hyvässä asemassa, Suomi tuki Viron hakemia poikkeuksia. Tämä vaikutti myönteisesti siihen, että Viro sai sekä suden ja ilveksen koko maan osalta liitteeseen V. Virossa siis susi on lajiliitteessä V, mikä tarkoittaa sitä, että näiden lajien metsästyksen ei tarvitse noudattaa tiukkoja 12 ja 16 artiklaa.

Neuvotteleva virkamies kertoo tämän olleen taktinen liike Suomelta: ”Meidän ajatushan oli, että kun saadaan pää auki ja pudotettua suurpetoja liitteeseen V, niin se voisi edesauttaa meitä saamaan tietyt lajit liitteeseen V. Tuolloin katsoimme, että meillä olisi tarvetta muutokseen karhun ja ilveksen osalta.” Niemi kuitenkin lisää, että tällä hetkellä hän ei näe tarvetta saada karhua ja ilvestä liitteeseen V, koska direktiivin tulkinta on kehittynyt myönteisesti. Karhun ja ilveksen runsaslukuisuus mahdollistaa ns. kannanhoidollisen metsästyksen.


Artiklan 16 poikkeusluvista:

1. Vahinkoperusteiset poikkeusluvat

-   Aina harkittava ensin, onko käytettävissä muuta tyydyttävää ratkaisua. Esimerkiksi lammasaitauksen ympärille rakennettava sähköaita.
-    Päätös luvasta tappaa uhkaa aiheuttava eläin ei saa heikentää lajin suotuisan suojelutason saavuttamismahdollisuuksia. Ei tarkoita sitä, että kannan tulisi olla suotuisalla suojelutasolla, vaan, että päätöksellä ei saa heikentää nykyistä suojelutasoa.
-    Päätöksen täytyy täyttää yksi seuraavista kriteereistä:

• Luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelemiseksi. Ristiriitoja voi aiheutua esimerkiksi, jos susi uhkaa metsäpeuraa, joka ei ole Suomessa uhanalainen, mutta maailmalla harvinainen.
•  Erityisen merkittävien vahinkojen estämiseksi. Esimerkiksi viljelmille tai karjankasvatukselle.
•  Erittäin tärkeän yleisen edun kannalta pakottavasta syystä, mukaan lukien taloudelliset ja sosiaaliset syyt. Vahinkoa ei täydy tapahtua ennen kuin lupa myönnetään, mutta sen on oltava todennäköinen. Pelkät havainnot eläimestä eivät riitä syyksi.

-    Lisäksi luvat saavat olla voimassa vain rajoitetun ajan ja rajoitetulla alueella ja metsästyksen on kohdistuttava nimenomaan vahinkoa aiheuttavaan yksilöön.

     2.    Kannanhoidolliset poikkeusluvat
-    Kun kannanhoidon tavoitemäärä ylitetään, voidaan lajia metsästää tietyn ennalta asetetun suurimman sallitun saalismäärän asettamissa rajoissa eikä metsästyksen tarvitse kohdistua tiettyyn yksilöön tai tietyn vahinkokohteen läheisyyteen. Näillä luvilla vaikutetaan kannan kehitykseen – ei yksittäisiin vahinkoihin.


Teksti: Sanna Veteläinen, viestintäharjoittelija, maa- ja metsätalousministeriö
Kuva: Maa- ja metsätalousministeriön kuva-arkisto

Ruotsin mallin mukaanko?

Ruotsin hallitus on jättänyt valtiopäiville esityksensä uudesta kestävästä suurpetopolitiikasta. Suomessa esitys ehdittiin jo uutisoida niin, että Ruotsi olisi karsimassa rajusti suurpetokantoja. Oletetusti perään kysyttiin, että aikooko Suomi seurata Ruotsin esimerkkiä. Sitä kysyttiin myös minulta, mutta kun en ollut vielä perehtynyt esitykseen, en ottanut kantaa.

Nyt olen esityksen lukenut. Ennen kuin vastaan yllä mainittuun kysymykseen, lienee paras analysoida mitä Ruotsin hallitus oikeasti valtiopäiville esitti.

Ruotsin hallitus ei ehdota leikkuukirvestä suurpetokantoihin. Kyseessä on varsin kokonaisvaltainen esitys siitä, miten vaikea kysymys suurpetokantojen säilyttämisestä elinvoimaisena ja kansalaisten hyväksyntä voitaisiin sovittaa yhteen.

Ruotsi asettaa kansalliselle tasolle suotuisan suojelutason mukaiset kannankoon viitearvot. Esitetyt luvut eivät ole kannanvaihteluväli, johon suurpetokannat leikataan – kuten asia on ilmeisesti ymmärretty - vaan tutkimuksen tuottamasta arviosta siitä kannan koosta, joka vähintään tulisi olla, jotta riski lajin sukupuuttoon kuolemisesta olisi riittävän pieni. Tässä laskentamallissa Ruotsi soveltaa samaa mallia, mitä Suomi käytti jo Suomen susikannan hoitosuunnitelmassa. Samaa mallia myös EU:n komissio esittää käytettäväksi julkaisussaan Guidelines for Population Level Management Plans for Large Carnivores.

Suden ns. suotuisan suojelutason viitearvoksi Ruotsin hallitus on esittämässä 170-270 sutta. Karhulla se olisi 1100-1400 yksilöä, ilveksellä 700-1000 yksilöä, ja ahmalla 500-600 yksilöä. Edellisessä esityksessään muutama vuosi sitten Ruotsi asetti ns. katon susien määrälle. Komissiolle tämä ei kuitenkaan sopinut. Nyt tällaisesta suurimmasta hyväksytystä määrästä susia ei Ruotsissa enää puhuta.

Ruotsin hallitus esittää, että kun suurpetojen kannat ovat jo ylittäneet nämä nk. viitearvot, voidaan suurpetopolitiikassa lisätä joustavuutta ja alueellista harkintaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ns. vahinkolupien käyttöä (skyddsjakt) ei rajoitettaisi ennalta määrätyllä kiintiöllä millään alueella ja missään olosuhteissa. Lisäksi Ruotsin hallitus esittää, että kun kyseessä olevan suurpetolajin kannanhoitoalueelle asetettu minimitaso ylittyy, niin voidaan aloittaa ao. alueella lääninhallitusten päätöksillä ns. kannanhoidollinen metsästys (licensjakt) ja että näillä kannanhoidollisilla luvilla voitaisiin myös pienentää tietyn suurpetokannan kokoa.

Uskokaa tai älkää, mutta tähän saakka Ruotsi on seuraamassa Suomen esimerkkiä!

Suomessa susikannan hoitosuunnitelmassa asetettiin samalla laskentamallilla susikannan pienin elinvoimainen kanta: 20-25 laumaa, joka vastaa yksilömäärältään suurin piirtein Ruotsin hallituksen esittämää tasoa. Karhulle ja ilvekselle emme esittäneet hoitosuunnitelmassa vastaavaa tasoa, koska lajien kannat olivat jo tuolloin elinvoimaiset. Periaate Suomessa on ollut, että kun laji on elinvoimainen, voidaan sallia kannanhoidollinen metsästys, jolla voidaan myös tarvittaessa pienentää kantaa. Näin on tehty karhun ja ilveksen osalta. Lisäksi karhun ja ilveksen osalta emme ole enää asettaneet erillistä kiintiötä ns. vahinkoperusteisille luville. Niitä Suomen riistakeskus on voinut myöntää harkintansa mukaan. Suden osalta tätä ei ole sallittu, koska kanta ei ole sitten vuoden 2006 ollut yli minimikantatavoitteen. Samasta syystä emme ole sallineet suden ns. kannanhoidollista metsästystä.

Näiltä osin Ruotsi on seurannut Suomen esimerkkiä. Ruotsi on kuitenkin vienyt esityksensä meitä pidemmälle. Tasolle, johon mekin olemme pyrkineet, mutta emme vielä päässeet.

Ruotsi on ottamassa käytännön, jonka mukaan ns. kannanhoidollisissa luvissa ei olisi ennalta määrättyä kiintiötä, jos kansalliset tavoitteet ylittyvät ja jos on asetettu lisäksi maakuntakohtaiset minimikantatavoitteet (yksilömäärä tai pentuemäärä) sekä vahvistettu ko. lajille sekä valtakunnallinen että maakunnallinen hoitosuunnitelma. Maakuntakohtaiset minimikantatavoitteet sekä hoitosuunnitelmat valmisteltaisiin osallistavalla tavalla laajapohjaisesti maakunnissa, mutta ne alistettaisiin Ympäristöviraston vahvistettavaksi.

Ruotsi on siis ottanut lusikan kauniiseen käteen muutaman vuoden takaisesta ylilyönnistään. Bryssel opettaa siinä missä Siperiakin. Ruotsin esitys pohjautuu Suomen malliin, mutta se on päivittänyt ratkaisuehdotuksensa tähän hetkeen: Enää ei ole suurpetopolitiikassa kyse vain pelkästä lajien suojelusta, vaan myös suojelun hyväksyttävyydestä ja sosiaalisesta kestävyydestä.

Olisiko Suomen siis syytä seurata Ruotsin esimerkkiä?

Ruotsin esitys on hyvä ja perusteltu. Eli mielestäni vastaus on kyllä. Meidän olisi Suomessa syytä ottaa heiltä mallia juuri näiltä osin. Suomen ja Ruotsin kulttuurit kuitenkin eroavat toisistaan. Meillä ei ole Suomessa yhtä vahva konsensushakuinen toimintakulttuuri kuin Ruotsissa. Suomessa rintamalinjat suurpetokysymyksissä ovat tällä hetkellä kaukana toisistaan ja epäluulo vastapuolta kohtaan syvä.

Vastakysymys kuuluukin, että kykenemmekö Suomessa siihen? Pystymmekö luomaan oikeanlaiset keskustelua sallivat ja konsensusta hakevat maakunnalliset foorumit, jotka voisivat ottaa perustellun vastuun suurpetokantojen maakunnallisesta hoitamisesta siten, että emme olisi taas EU-tuomioistuimessa?

Siihen minulla ei ole vastausta. Toivottavasti käynnistämämme suurpetopolitiikan ulkopuolinen evaluointi sen löytäisi.



Sami Niemi, neuvotteleva virkamies

Pahaa sutta ken pelkäisi …

Pedot puhuttavat maakunnissa ja mediassa. Erityisesti sudet ovat päivittäin puheenaiheena. Maa- ja metsätalousministeriö vastaa petopolitiikasta ja olemmekin päivittäin puun ja kuoren välissä tässä susiasiassa.

Muutamia faktoja susista: Maailmanlaajuisesti susikanta on elinvoimainen, kokonaiskanta-arvio on 150-200 000 yksilöä. Sutta metsästetään melko vapaasti useissa valtioissa, kuten esimerkiksi Virossa ja Venäjällä, joissa on runsaat susikannat aivan lähialueilla. Suomessa susi on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi ja rauhoitettu, ja Suomi on sitoutunut ylläpitämään suotuisan suojelutason myös suden osalta liittyessään Euroopan Unioniin. Suomen susikanta-arvio on vaihdellut 130-250 yksilöön viimeisen 10 vuoden aikana. Suomessa sudella ei kuitenkaan mene hyvin. Kanta ei ole toipunut muutaman vuoden takaisesta notkahduksesta.

Mikä sitten aiheuttaa Suomessa keskustelua. Olen itse ymmärtänyt, että suuret ongelmat ovat syntyneet vasta viime vuosina, kun sudet ovat levittäytyneet tiheään asutuille seuduille. Ääriesimerkkinä Lounais-Suomen laumat, jotka asuvat käytännössä keskellä asutusta ja liikkuvat päivittäin pihoilla. Näillä seuduilla ei ole isoja metsäalueita, eikä susia ole ollut 100 vuoteen, joten tilanne on uusi. Lisäksi juuri näillä seuduilla sudet raatelivat todistetusti lapsia 1880-luvulla. Legendat ja historia elävät edelleen.

Maakunnissa susien asuinseuduilla asuvat kokevat aitoa pelkoa lastensa ja kotieläintensä puolesta. Lisäksi kunnille aiheutuu kustannuksia mm. koulukyydityksistä alueilla, joilla sudet liikkuvat asutuksen keskellä. Toisaalla kaupungeissa sutta ei ymmärrettävästi koeta uhkana, eikä aina ymmärretä maalla asuvien susipelkoa. Itse henkilökohtaisesti ymmärrän hyvin äidin tai isän pelkoa lastensa puolesta harvaanasutulla alueella, kun lapsi kulkee koulutietä tai leikkii pihalla, jonka lähistöllä sudet liikkuvat ja raatelevat isokokoisia eläimiä kuten peuroja. Uskon, että ainakin ne meistä, jotka ovat vanhempia, ymmärtävät tämän pelon. Asia luonnollisesti näyttää hieman erilaiselta Köyliön Vuorenmaan kylässä kuin Katajanokalta tai Keravalta katsottuna. Meidän tulisi kuitenkin nähdä tämäkin asia koko maan kannalta.

Ministeri ja ministeriön virkamiehet ovatkin aiheellisesti huolissaan ihmisten turvallisuudesta ja myös turvallisuuden tunteesta. Sitähän varten viranomaiset ovat, että voimme asua ja elää turvallisesti maassamme. Toisaalta viranomaisten on myös huolehdittava siitä, että susikanta olisi elinvoimainen, jota se ei nyt ole. Tässä(kin) asiassa olemme kuin harakka tervatun katon harjalla - Täytyy pysytellä tasapainossa ristiriitaisten asioiden keskellä. Susikanta on uhanalainen Suomessa, ja toisaalta on huolehdittava kansalaisten turvallisuudesta tasapuolisesti maan eri alueilla. EU luontodirektiivi ja kansallinen lainsäädäntö antavat vain hyvin rajatut mahdollisuudet toimia. Luontodirektiivin mukaan suden voi tappaa vain jos muuta tyydyttävää ratkaisua ei ole ja mm. yleistä turvallisuutta koskevista tai muista erittäin tärkeän yleisen edun kannalta pakottavista syistä. Mutta näiden säädösten puitteissa on myös toimittava, jos tilanne sitä vaatii.

Luonnonsuojelupolitiikassa on viimeisten vuosien aikana tunnustettu se tosiasia, että suurpetojen suojelussa ja kantojen turvaamisessa ei voida onnistua, jos suojelu ei nauti paikallisten asukkaiden hyväksyntää. Sosiaalinen kestävyys on myös suden suojelussa yhtä tärkeätä kuin ekologinen kestävyys.

Juha Ojala, luonnonvaraosaston päällikkö